Työelämäni muuttui täysin 1313 päivää sitten. Minusta tuli pysyvästi etätyöläinen.
Olenko onnellisempi tämän muutoksen jälkeen? En varsinaisesti. Minulla on nyt enemmän vapaa-aikaa, kun pääsin eroon 45 kilometrin yhdensuuntaisesta työmatkasta.
Mitä olen menettänyt? Tärkeät kontaktit omiin tiimiläisiin, arkisen rupattelun, tutustumisen muiden tiimien henkilöihin ja nopeat läpät ennen fyysisten palavereiden alkua. Ihminen on laumaeläin ja siinä on jotain erityistä, kun näkee oman heijastuksensa toisen silmissä.
Rupattelut kahvikoneella ja taukotilan sohvalla ovat korvautuneet kävelyllä yksin metsässä. Ajatukset poistuvat työstä, mutta työn ja arjen haasteita ei voi purkaa metsän eläimille. Metsässä voi huutaa, mutta kukaan ei kuule.
Esihenkilö tai kollegat eivät aina tiedä, kuinka kollegoilla menee. Työmäärän seuranta voi jäädä liiaksi yksilön omalle vastuulle. Kotikonttorilla istuessa pienet mikrotauot unohtuvat helposti, mikä heikentää merkittävästi palautumista työpäivän aikana. Jatkuvaan kotona istumiseen myös kyllästyy. Sen vuoksi olen kokeillut etätyöpisteinä kirjastoja, kunnan etätyöpistettä ja vanhempieni kotia. Ne tuovat mukavaa vaihtelua.
Etätyö on tuonut esiin haasteet kirjallisessa viestinnässä. Ihmiset tulevat välillä väärinymmärretyiksi. Sarkasmia ja vitsejä on vaikea havaita. Kun suurin osa viestinnästä tapahtuu sähköisissä kanavissa, kollegoiden oikeita fiiliksiä voi olla vaikea tunnistaa. Aito kiinnostus kollegoita kohtaan on todella tärkeää.
Kun aloitin työelämän IT-alalla, opin asiantuntijataitoni suurimmaksi osaksi kuuntelemalla muita avokonttorissa. Olin jatkuvasti valppaana, välillä jopa häiritsevän hereillä. Joskus se näkyi ylivireytenä tai väsymyksenä päivän jälkeen. Keräsin tällä tavoin valtavan määrän hiljaista tietoa, jota en varmasti pystyisi oppimaan etätyössä.
Etätyön kehittämistä ja sääntöjä tarvitaan kaikissa yrityksissä. Kameroiden käyttöä tulisi suosia ainakin osassa palavereista. Siitä voisi mainita erikseen palaverikutsussa. Mikrofonia voisi pitää päällä koko ajan, kun osallistujia on vähän. Silloin keskustelu olisi sujuvampaa. Joissain yrityksissä on otettu käyttöön tapa, jossa kutsuja ilmoittaa palaverin osallistumistason: kuunteleva, osallistava tai seurattava. Tällöin osallistuja voi varautua palaveriin oikealla asenteella ja on valmiina osallistumaan, eikä esimerkiksi istu autossa.
Joissain työtehtävissä vuorovaikutusta on enemmän kuin toisissa. Kiireisillä kalenteri täyttyy palavereista, kun itsenäisemmissä työrooleissa on vain pari tapaamista viikossa. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus osallistua vapaamuotoisiin keskusteluihin ja yhteiseen kehittämiseen.
Sosiaaliset tilanteet syntyvät hymyilystä, nyökkäilystä, pään pudistelusta, keskeyttämisestä ja toisen puheeseen tarttumisesta. Kun sanaton kommunikaatio puuttuu, työkaveria kannattaa kehua avoimesti, aina kun se on mahdollista. Olen kuullut yrityksistä, joissa on jopa erikseen oma kanavansa työkaverien kehumiseen.
Etäpalaverien alussa rupattelu jää usein pois, koska se on hyödytöntä. Äärimmäinen tehokkuus syö yhteisöllisyyttä. Usein etäpalavereissa yksi puhuu ja muut istuvat hiljaa. Se on kuluttavaa. Palaverin vetäjän pitäisi huolehtia tunnelman ylläpitämisestä ja osallistujien keskittymisestä. Se ei tule yhtä luonnostaan kuin kasvokkain. Pitkät palaverit on hyvä keskeyttää pienellä tauolla, jolloin kaikki voivat hetkeksi nousta ylös ja venytellä.
Etätyöpäivän päätteeksi ihminen tarvitsee selkeän siirtymän työmoodista kotimoodiin. Vaikka vartin pituinen lenkki korttelin ympäri sopii tähän mainiosti. Ja harrastusten kannattaisi olla täysin vastakkaista, mitä työpäivän aikana tekee. Keho tarvitsee liikettä ja kädet tekemistä.
Vastaa